Kun hätä ei olekaan hätä – byrokratia vanhuksen ja ambulanssin välissä

Kun hätä ei olekaan hätä – byrokratia vanhuksen ja ambulanssin välissä

Ystäväni työskentelee sairaanhoitajana vanhusten parissa. Hän on tottunut vastuuseen, nopeisiin

päätöksiin ja siihen, että hätätilanteessa toimitaan heti. Niin hän teki nytkin, kun vanhuksella oli

vakava verenvuoto – sellainen, jossa minuutit merkitsevät ja jossa omat keinot eivät enää riitä.

Hän soitti hätäkeskukseen. Ambulanssia ei lähetetty. Perustelu oli hämmentävä: lupaa ei ollut.

Ensin olisi pitänyt kysyä lupa Eloisan keskuksesta.

Hän soitti uudelleen. Sama vastaus. Vasta kolmannella soitolla ambulanssi lopulta lähetettiin

paikalle. Onneksi – tällä kertaa.

Kyse ei ole yksittäistapauksesta. Aiemminkin on ollut tilanteita, joissa asiakkaan henki on ollut

vaarassa saman käytännön vuoksi. Tämä herättää väistämättä kysymyksen: milloin hätätilanne

lakkasi olemasta hätätilanne?

Ambulanssin pitäisi tulla. Ihmistä ei voi jättää paniikissa ja hädässä vuotamaan kotiinsa. Vielä

vähemmän voidaan sysätä vastuu tällaisessa tilanteessa yksin sairaanhoitajan harteille. Se on

kohtuutonta, raadollista ja vaarallista.

Jos sairaanhoitaja on jo paikan päällä todennut, että potilas tarvitsee apua, jossa ei yksin pärjätä,

tämän arvion pitäisi painaa. Suomessa sairaanhoitajat ovat korkeasti koulutettuja terveydenhuollon

ammattilaisia. Heidän osaamisensa perustuu koulutukseen, kokemukseen ja tilanteen välittömään

havainnointiin – ei puhelimen päästä tehtyyn oletukseen. Hoitajan arviota ei voi eikä pidä sivuuttaa

tilanteesta mitään tietämättä.

Lisäksi on syytä muistuttaa perusasiasta: päätös siitä, hoidetaanko potilasta vai ei, kuuluu lääkärille

ja se tehdään sairaalassa tai terveyskeskuksessa potilaan luona. Tällaisesta päätöksestä on oltava

kaikkien osapuolten tietoisia – potilaan, lähiomaisten ja potilasta hoitavien tahojen. Se ei ole

puhelinpäätös eikä sitä tehdä hätätilanteessa jättämällä kylmästi sekä potilas että tilanteen todennut

sairaanhoitaja avun ulkopuolelle.

Jos hoitohenkilökunta joutuu keskittymään lupien kysymiseen potilaan auttamisen sijaan,

järjestelmä on pahasti vinossa. Hätätilanteessa avun pitäisi olla automaatio, ei neuvottelukysymys.

Mutta jos näin toimitaan toistuvasti, kyse ei ole enää yksittäisistä virheistä. Silloin on pakko kysyä

ääneen jotakin paljon vakavampaa.

Jos järjestelmässä on päädytty niin sanotulle hiljaiselle eutanasian linjalle – avun viivyttelyyn,

siihen että aikaa annetaan kulua ja “luonnon hoitaa omansa” – missä tämä linjaus on tehty? Kuka on

sen päättänyt? Onko se kirjattu ohjeisiin vai elääkö se hiljaisena käytäntönä, josta kaikki tietävät

mutta josta kukaan ei kanna vastuuta?

Ketkä tästä ovat tietoisia? Johto, viranhaltijat, hätäkeskus, aluehallinto? Vai onko vastuu pilkottu

niin pieniin osiin, ettei kukaan joudu vastaamaan kokonaisuudesta?

Suomessa eutanasia ei ole laillista. Silti, jos apua hätätilanteessa tietoisesti viivytetään, lopputulos

voi olla sama – ilman päätöstä, ilman avointa keskustelua ja ilman nimettyä vastuunkantajaa. Se ei

ole hoitoa eikä inhimillisyyttä, vaan hiljaista luopumista ihmisistä, joiden katsotaan olevan liian

vanhoja, liian sairaita tai liian kalliita.Usein tätä perustellaan säästöillä. Ambulanssi maksaa. Hoito maksaa. Mutta mitä maksaa menetetty

henki, lisääntynyt kärsimys tai se, että hoitajat menettävät luottamuksen järjestelmään, jonka pitäisi

tukea heitä eikä estää heitä tekemästä työtään?

Vanhukset eivät ole kulueriä eivätkä tilastoja. He ovat ihmisiä, joilla on oikeus välittömään apuun.

Hätätilanteessa ainoa oikea kysymys on: tarvitseeko ihminen apua nyt. Kaiken muun pitäisi tulla

vasta sen jälkeen.

Jos tällainen linja on olemassa, siitä on puhuttava rehellisesti ja julkisesti. Ja jos sitä ei ole, miksi

käytännöt näyttävät siltä kuin se olisi? Molemmat vaihtoehdot ovat vakavia – ja molemmat vaativat

vastauksia.

Savonlinnan Seudun Perussuomalaiset ry

Timo Nuutinen, puheenjohtaja

Rauni Asikainen, varapuheenjohtaja